Olemme useiden vuosien ajan lukeneet ja kuulleet ystäviltämme vanhusten hoivan puutteista. Kodeissaan asuu yhä huonokuntoisempia iäkkäitä. Monet heistä asuvat yksin. Kotihoidon henkilökuntaa on vähennetty. Kotihoitajien kiire on tosiasia. Kotiin tuotavat palvelut ovat aivan riittämättömät.

Ympärivuorokautisen hoivan määrää on vähennetty. Tilalle on ryhdytty järjestämään yhteisöllistä asumista. Lähes liikuntakyvyttömille tai liikuntakyvyttömille kotonaan asuville vanhuksille ei pystytä antamaan ympärivuorokautista hoivaa, jota he tarvitsisivat.

Me tutkijat ja asiantuntijat olemme jo parin vuosikymmenen ajan vastustaneet tätä kehitystä. Olemme tuoneet esille parannusehdotuksia. Mutta meitä ei kuunnella.

Mitä meidän vielä liikuntakykyisten ja päätöksentekokykyisten senioreiden pitäisi tehdä? Vastaukseni on tämä: ryhtyä itse varustautumaan siihen, että pystymme asumaan kodeissamme elämämme loppuun saakka. Muuta mahdollisuutta inhimilliseen ja hyvään vanhuuteen ei näytä olevan.

Vanheneminen ja etenkin siihen liittyvät sairaudet vääjäämättä heikentävät fyysistä toimintakykyä. Ne hidastuttavat myös kognitiivisia taitoja eli muistia ja älykkyyttä. Moni vanhus on ainakin muutamien viikkojen, jopa kuukausien ajan liikuntakyvytön loppuelämänsä aikana. Näin on, vaikka iäkäs itse ja hänen lähiyhteisönsä erittäin hyvin huolehtisi iäkkään kuntoutumisesta ja kunnon ylläpitämisestä.

Tämän tiedän kokemuksestani. Olin imusuoniston syöpää sairastavan mieheni omaishoitaja noin 8 vuoden ajan. Huolehdin yhdessä itse palkkaamamme hoitajan kanssa hänen kuntonsa säilymisestä. Kävimme kävelemässä hänen kanssaan päivittäin. Söimme erittäin terveellisesti, nukuimme tarvittavan määrän ja seurustelimme ystäviemme kanssa muistellen ja juhlia pitäen. Mieheni lääkitys oli sellainen, että siitä ei ollut kognitiivisia tai fyysistä kuntoa heikentäviä haittavaikutuksia. Kaikesta tästä huolimatta imusuoniston syöpä uusi noin 6,5 remissiovuoden jälkeen ja sitten hän menetti liikuntakykynsä ollen puoli vuotta ennen kuolemaansa liikuntakyvytön. Lainasimme nosturin kotiimme ja siirsimme mieheni päivittäin olohuoneeseen seurustelemaan, syömään ja ylläpitämään kuntoaan ja psyykkistä hyvinvointiaan. Kotisairaala auttoi meitä. Mieheni sai kuolla kotonamme ja sain olla läsnä hänen lähtiessään. Tätä pidän erittäin tärkeänä.